tiistai, 30. syyskuu 2014

Viikko 4

Ryyppääminen on taiteenlaji. Miten kiskoa niin paljon viinaksia mitä pää vaatii näyttämättä idiootilta ja heräämättä aamulla sieltä mistä ei todellakaan pitäis. Mä en koskaan ollut hyvä siinä. Siksi lopetin kyseisen nautintoaineen käyttämisen likipitäen kokonaan. Juon 1-2krt vuodessa, sen enempää ei antais pörssikään periksi. Vuosia sitten tuli kyllä käytettyä rehvakkaammin, niistä vuosista opinki muutaman hyvin arvokkaan asian, joita sovellan tänäkin päivänä. Ensinnäkin on katsottava mitä juo. Konjakki, rommi ja muut vastaavat on ehdottomalla ei-listalla. Viimeksi kun kiskoin konjakkikännit->Lue, puol litraa pystyyn niin kuin hienot naiset ainakin, oksensin arvomatot ja sammuin mustaherukkapuskaan. Mutta jollakin sairaalla tavalla voin vielä tänäkin päivänä väittää sen olleen elämäni paras yö. En oo eläissäni kokenut niin rauhanomaista tunnetta kuin silloin takertuessani siihen kyseiseen puskaan, oksentaessani sen päälle ja painaessani kasvojani märkään multaan. Silloin se tuntui parhaalta paikalta maailmassa, silloin mua ei kiinnostanut kuinka moni känniääliö on senkin puskan päälle kussut, nykyään en uskalla turhan monta ajatusta sille edes suoda. Kuitenkin, silloin opin jotain. Vähintään sen etten enää ikinä juo konjakkia, ja se päätös on pitänyt 12 vuotta. Aamen sille.

Toisekseen on pyrittävä muistamaan ja tajuamaan mihin menee ja kenen kanssa. Vittumaisinta on herätä selällään maaten, tuijottaa vierasta kattoa ja tiivistää ajatukset fiksusti kahteen sanaan: mitä vittua. Sen enempään ei pysty. Sitten iskee pelko. Preppaat ja rohkaiset itsesi ja käännät hitaasti kylkeä oikealle puolelle tajuten että siinä makaa mies ja kaiken lisäks harvinaisen ruma yksilö. Vielä kamalampaa on huomata sama ilmiö vasemmallakin puolella. Siinä tilanteessa ainoa syy kiittää on se, et on vaatteet päällä. Jos on.

Näistä vuosista viisastuneena olen kasannut pienen baarimuistion

1. Portsarin persettä kähmitään vasta lähtiessä, muuten ei pääse sisään.

2. Jos ei osaa laulaa, ei ainakaan kannata laulaa kännissä. Jos haluaa laulaa kännissä, olen hautausmaa, en koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa, tule kanssani kylpyyn ja se oli viuhahdus höystettynä seksikkäällä lavashowlla ei ole niin seksikästä kuin miltä se ajatustasolla tuntui.

3. Et voi näyttää persettä yleisölle ja ehostaa kyseistä toimenpidettä kansainvälisin käsimerkein. Se ei vaan yksinkertaisesti sovi. Siitä lentää ulos.

4. Ei ole olemassa rumia miehiä, on vain liian vähän viinaa. Se kannattaa yrittää muistaa silloinkin kun promilleraja hipoo kipupisteitä.

5. Se että tosiystävyyden tuntee vasta välilihan läpi ei ole syy harrastaa kimppakivaa. Oikeasti.

Nämä elämän kulmakivet kun muistaa niin voi huoletta juopotella ittensä vaikka hengiltä jos tulee sellainen fiilis. Muuten mulle ei oikeestaan kuulu yhtään mitään, ainakaan erityisen hyvää. Onnistuin ostaan itelleni kunnon vitutuksen. Kiitos siitä kelalle, pankille, lähikaupan helvetin hitaalle myyjälle ja postinjakajalle joka toi taas pelkkiä laskuja joissa olevat summat eivät vitullakaan vastaa sitä summaa joka mun pankkitilillä on niihin varattu. Hienoakin hienompi tiistai. Jumittaessani ruuhkassa huomasin et mulla mahdollisesti roikkuu pakoputki ja et ainakin perseenlämmitin on rikki. Tai sit mun kaikenkestävä perseeni on vaan tottumaton noin tehokkaisiin vehkeisiin. Tajusin myös sen et talvi tulee eikä mulla ole renkaita moista vuodenaikaa varten. Tai on. Kaksi kappaletta. Mut niistäki on enemmän hyötyä siinä vaiheessa jos haluan väkertää niistä lautan ja tykittää sen kanssa joelle ja loppujen lopuks päätyä haitaria soitellen jonnekki vitun Somerolle. Ja voin kertoa ettei ollu ihan ykkössuunnitelmissa. Ei lauttailu eikä varsinkaan Somero.

keskiviikko, 24. syyskuu 2014

Viikko 3

Olen ajatellu tehä jotain järkevää. Tai ajatellu olen jo vaikka kuin pitkään, se sujuu multa ihan luonnostaan. Olen helvetin lahjakas ajattelija. Toteuttaminen on aina vähän kahden vaiheilla. Joskus esimerkiks ajattelin opiskelevani jotain fiksua. Päädyin paskalappariks. Rankka opiskelu vaatii rankat huvit, joten juopottelin urakalla, ja koska tukeva humalatila vaati tukevasti seksiä, seksi vaatii miestä, mies vaatii naista, enkä silloin ajatellu loppuun asti. Tai sitte olin täysin kuutamolla silloin ku kouluaikoina puhuttiin ehkäisystä. Anyway, siihen loppui meikäläisen kohdalta niin opiskelut, rankat juopottelut ku suureelliset seksin harrastamisetkin. Tervetuloa esikoispoikani.

Toinen helvetin hieno ajatus syntyi silloin ku päätin et hittoon opiskelut, menen töihin. Ja päädyin tekemään mitä moninaisempia paskahommia. Meistä kouluttamattomista ihmisistä tulee tehdasduunareta, puhelinmyyjiä, siivoojia ja karaokejuontajia. Ensimmäinen työpaikka oli kyllä alalta mitä aikoinaan opiskelin, eli hevosenhoitaja. Pirun hieno nimike paskalapparilla. Oli siinäkin hommassa etunsa aina kesäisin ku nojaili talikon varteen ja katteli miten salskeat nuoret miehet heitteli paaleja pellolla ilman paitaa. Ehkä juur tästä syystä sain potkut, saatoin olla kiinnostuneempi pellolla tapahtuvasta pehmopornosta ku paskan analysoimisesta karsinassa. Sillä alalla jokainen päivä oli yhtä seikkailua. Ne kaakit paskoi välillä eri nurkkaan. Siinä suurin muutos päivissä. Ja jotkut harvinaisen synkät yksilöt ei suonu edes tätä muutosta. En sitten tiedä onks tehdastyöntekijälläkään sen paremmat oltavat. Vähän aikaa epäonnistuneen lannanluontiuran jälkeen kokosin suodattimia. Vielä tylsempää, samat filtterit päivästä toiseen. Siinä ei ole mitn kerrottavaa.

Kaikkein mielenkiintoisinta on varmaan ollu puhelinmyyjänä. Ihmiset osaa olla ihastuttavia. Se kaikki koko päivän vitutus ikäänku purkaantuu jos joku epäonninen sattuu soittamaan ja tarjoamaan Aku Ankkaa. Kaikenlaista kulkijaa tuli kuultua, hysteerisistä rouvista perversseihin. Ja joka toisessa puhelussa joku huumorimies kyselee et onko jallua. No on kuule jallua, ihan joko menet ärrältä ostamaan tai si 150 eurosta voin lähettää tälläisen pilluliitteen Aku Ankan kylkiäisenä, laitetaanko tulemaan? Ihanko omastas? No totta helkkarissa omastani, en kai mä työkavereidenkaan revoja täällä istu kuvaamassa. Yks mieshenkilö syytti mua seksielämänsä pilaamisesta, hän on juur saamassa suuseksiä kun tuntematon numero soittaa ja si lerpahti. No hae hyvä mies viagraa jostakin tai hommaa paremman näkönen luukku mihin lykkiä ettei moinen niitä seksihaluja vie. Toisella mieshenkilöllä ei lerpahtanu, kuunteli kyllä mielellään mainospuhetta ja päätti si laueta siihen saakutin luuriin. Näitä ku kuuntelee tarpeeksi ni niin sanotusti kyrsiintyy työhönsä. Loppujen lopuksi ilmoitin jos joku kitisi et on niin kallis et tällä hinnalla tähän pyyhkii vaikka perseensä. Onnistuin jopa tekemään muutaman kaupan kehumalla paperin koostumusta ja hintaa vessapaperiin verrattuna. Kai se on aivan sama miten myy jos myy vai miten se oli. Joka tapauksessa se helvetti on lopullisesti ohi, ennemmin hyppään kalliolta ku herään jonain päivänä luurit korvilla ja puhun hienosta kevättarjouksesta.

Niin, olen tosiaan ajatellu tehdä jotain järkevää. Jonkunasteinen elämäntapamuutos näin alkavan syksyn kunniaksi vois olla ihan jees. Ensin ajattelin vähentää paskahommien tekemistä mut si tajusin ettei mulla ole varaa siihen. Sit ajattelin vähentää tupakinpolttoa mut tajusin ettei mulla ole hermoja siihen. Sit rupesin ajattelemaan et muahan on kohdannu kauhea vääryys ku kaikki asiat vaatii joko rahaa, aktiivisuutta tai pitkäjänteisyyyttä. Ja mä olen köyhä, laiska ja kärsimätön. Taidan toistaseks pysyä siinä ajattelussa. Se on ihan hyvä vaihtoehto tällä erää. Ei kai Roomaakaan päivässä rakennettu.
 

tiistai, 16. syyskuu 2014

Viikko 2

Viikko meni miten meni. Täysin rehellinen ollakseni, ei tapahtunut mitään erikoista. Olin töissä, niin kuin normaalistikin 6-7 päivää viikossa, koska olen keikkaduunari. Se tykkää meinata sitä että kun muut potee nuhaansa sairaslomilla, mulle se on omaa lomaa ilman korvausta. Myös kesälomat ja muut vastaavat on aivan turhaa kaakatusta, kuka sellaista kaipaa kun töissä on niin helkkarin mukavaa? Verottajakin muistaa kivasti viemällä neljäsosan olemattomasta palkasta, kamalinta olis se jos sillä rehkimisellä päästäis jonkun rikastumaan. Onnellisten tarvii tulla toimeen yhden vittumaisen pomon kanssa, mä olen kerännyt koko sarjan. Jos oikein huono päivä on, ne kaikki muistaa mua jo aamulla. Yleensä näin tapahtuu maanantaisin. Ne on juuri niitä päiviä jolloin en tajua mistään mitään, jos koskaan oikeasti tajusinkaan.

Koska painan siis keikkaa ympäri mäkiä, tärkeimpiä asioita työssäni on auto. Nykyään olen vannoutunut fordisti. Tai sitten en ihan niin vannoutunut, mutta pääsee sillä liikkumaan. Ford on luotettava kaveri. Käynnistyy, sammuu, kulkee eteen ja taa. Mitkään pakkaset, vesisateet, luonnonmullistukset eikä edes nainen ratissa estä sitä käynnistymästä. Sen kanssa ei tarvitse haistella tuulia tai arvailla, se vaan jolkottaa menemään. Ei se komia ole, eikä erityisen hiljainen, mutta se on oma ja kokonaan maksettu. En jaksa pestä sitä koskaan, koska seuraavalla metsätiellä paskastan sen taas kuitenkin ja puskuritkin siitä on rikki. Takaseen otin pyörän. Tai pyörä otti mut. Se riippuu ehkä kertojan näkökulmasta, mut kuka helvetti käskee parkkeerata mun takaseen kiinni? Etupuskurilla oon tappanu kokonaisen rusakkosuvun. Ja se mitä ei jesarilla ja erikeepperillä korjata, on niin rikki ettei kannata ees vaivautua.  Joku väittää et fordilla lunastetaan taivaspaikka, mä olen tästä vahvasti eri mieltä. Tän auton kanssa eläminen on helppoa. Sitten taas kun aletaan puhumaan mun entisistä autoista, jotka siis tarkennukseksi eivät ole fordeja, pitäis olla lunastettu vähintään Herramme vasen puoli. Oikea on käsittääkseni varattu.

Kun kerran autoista puhutaan niin jokaiselle haastetta haluavalle voin suositella seuraavaa. Osta Peugeot. Ihan oikeasti. Ranskalaisen ihmeen mallin on oltava 205, vain ja ainoastaan siksi että rumempaa ilmestystä ei vaan yksinkertaisesti ole. Kun väriksi valitsee punaisen, varmistaa sen kuulostavan traktorilta ja liimaa perään muutaman älyvapaan tarran ja TADAA, meillä on kopio meikäläisen ensimmäisestä maantieratsusta.

Muistan ikuisesti isäni ilmeen kun hän ylpeänä esitteli tyttärelleen auton jonka oli ostanut 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Muistan myös ikuisesti omani kun ekaa kertaa istuin sen paskakotteron rattiin. Ensimmäinen vikalista oli niin pitkä että en jaksanu lukea sitä kerralla loppuun. Ylipäätänsä sen auton kanssa jokainen päivä oli seikkailu. Pökellä oli harvinaisen vittumainen ja kiero ajatusmaailma. Oli hyviä päiviä jolloin kaikki pelitti. Oli valot ja vaihteet ja pelit ja vehkeet. Ja sitten tuli päiviä jolloin mikään, ei yhtään mikään toimi. Jos sulla on auto joka on näin helkkarin ailahtelevainen, sitä ei kannata parkkeerata mihinkään julkisesti. Ei varsinkaan niinä päivinä kun haluat näyttää hyvältä. Ja kuka 18vuotias ei haluaisi? Vielä kun oot nuori ja nätti. Jos sulla on sen näköinen auto kuin tämä oli, sä haluat, varsinkin niinä päivinä kun oot pukeutunut kusirajamekkoon ja korkeisiin korkoihin ja ylpeänä kävellyt torin poikki ihailevien katseiden saattelemana, vain hypätä siihen huomaamattomasti ja kaasuttaa oikein äkkiä pois. Sä et todellakaan halua huomata et pakki ei toimi, etkä sä halua työntää sitä autoa siitä ruudusta iloisesti pakarat vilkkuen. Se siitä ylpeydestä, jota tunsit hetki sitten. Ainoat tilanteesta nauttivat ovat silloin ne torilla istuvat juopot. Pöke oli mulla kaks pitkää vuotta. Niiden kahden vuoden jälkeen kaikki mikä on tullut Ranskasta on kiinnostanut mua yhtä paljon kuin se mikä tulee mun perseestä yleensä kymmenen aikaan aamulla.

tiistai, 9. syyskuu 2014

Viikko 1

Ensimmäinen. Aina yhtä jännää ja mielenkiintoista. Kuka, mitä ja minkä helvetin takia?

En julkaise omalla nimelläni, julkaisen omalla elämälläni. Olen nainen, jonkun ikäinen, ehkä hieman vanhempikin mutta päivääkään yli 21vuotiaalta en näytä. Mulla on elämä, melkoisen vaiherikas sellainen ja kerran viikossa ylimääräistä aikaa. Ja olen yks niistä idiooteista jotka onnistuvat lyömään vetoa mitä typerimmistä asioista. Olen siis innokas vedonlyöjä ja mahdollisesti verbaalisesti niin maan perkuleen lahjakas. Kuka tietää?

Tämä äärimmäisen typerä idea on syntynyt siitä että olen saamaton. Siinä saattaa tietty olla pieni pointintynkä, eräs nimeltä mainitsematon ystäväni on ainakin sitä mieltä. Hänen mielestään mä en kykene sitoutumaan vuodeksi mihinkään. Omasta mielestäni kykenen sitoutumaan kaikkeen minkä pystyn suorittamaan perseen raapimisen ohella. Varoituksen sanana kaikille muille jotka heiluvat lukemassa näitä, tämä sisältää tekstiä joka ei kiinnosta ketään. Jokainen itseään arvostava ihminen siis lopettaa lukemisen tähän.

52 viikkoa on pitkä aika. Kokonainen vuosi. Tän vuoden aikana aion kertoa aivan mistä sattuu. Mun päivittäisessä elämässä ei juurikaan tapahdu mitään jännää, mutta jänniä mielipiteitä mulla on sitäkin enemmän. Kirjoitan sulle tiistaisin, maanantait on ihan perseestä muutenkin. Ja kun tämä 52viikkoa on kulunut, herään seuraavana päivänä henkisesti voittajana, ja myös hiukan rikkaampana. Eiks näin?

En osaa tehdä tälle blogille mitään erityisen hienoa ulkoasua. Katsotaan mihin homma etenee, ehkä jossain vaiheessa innostun julkaisemaan kuvia. Se tapahtuu varmastikin sinä päivänä kun päätän ottaa itestäni ensimmäisen selfien tai belfien vai minkä lie. Suurella todennäkösyydellä se on joku kaunis sunnuntainen aamuyö kun bileet on muuttuneet laskuhumalaksi ja kuvittelen perseeni näyttävän naamaltani vaikka todellisuudessa se on toisinpäin. Mutta sitähän sä et vaadi, sulle riittää et kirjoitan tietyn määrän tekstiä jossa on jonkunlainen pointti. Tämä teksti on aika pointiton, mutta sillä ei ole merkitystä, mä loin tän kuitenkin. Ehkä ens tiistaina mulle on sulle jo jotain kerrottavaa.