Viikko meni miten meni. Täysin rehellinen ollakseni, ei tapahtunut mitään erikoista. Olin töissä, niin kuin normaalistikin 6-7 päivää viikossa, koska olen keikkaduunari. Se tykkää meinata sitä että kun muut potee nuhaansa sairaslomilla, mulle se on omaa lomaa ilman korvausta. Myös kesälomat ja muut vastaavat on aivan turhaa kaakatusta, kuka sellaista kaipaa kun töissä on niin helkkarin mukavaa? Verottajakin muistaa kivasti viemällä neljäsosan olemattomasta palkasta, kamalinta olis se jos sillä rehkimisellä päästäis jonkun rikastumaan. Onnellisten tarvii tulla toimeen yhden vittumaisen pomon kanssa, mä olen kerännyt koko sarjan. Jos oikein huono päivä on, ne kaikki muistaa mua jo aamulla. Yleensä näin tapahtuu maanantaisin. Ne on juuri niitä päiviä jolloin en tajua mistään mitään, jos koskaan oikeasti tajusinkaan.

Koska painan siis keikkaa ympäri mäkiä, tärkeimpiä asioita työssäni on auto. Nykyään olen vannoutunut fordisti. Tai sitten en ihan niin vannoutunut, mutta pääsee sillä liikkumaan. Ford on luotettava kaveri. Käynnistyy, sammuu, kulkee eteen ja taa. Mitkään pakkaset, vesisateet, luonnonmullistukset eikä edes nainen ratissa estä sitä käynnistymästä. Sen kanssa ei tarvitse haistella tuulia tai arvailla, se vaan jolkottaa menemään. Ei se komia ole, eikä erityisen hiljainen, mutta se on oma ja kokonaan maksettu. En jaksa pestä sitä koskaan, koska seuraavalla metsätiellä paskastan sen taas kuitenkin ja puskuritkin siitä on rikki. Takaseen otin pyörän. Tai pyörä otti mut. Se riippuu ehkä kertojan näkökulmasta, mut kuka helvetti käskee parkkeerata mun takaseen kiinni? Etupuskurilla oon tappanu kokonaisen rusakkosuvun. Ja se mitä ei jesarilla ja erikeepperillä korjata, on niin rikki ettei kannata ees vaivautua.  Joku väittää et fordilla lunastetaan taivaspaikka, mä olen tästä vahvasti eri mieltä. Tän auton kanssa eläminen on helppoa. Sitten taas kun aletaan puhumaan mun entisistä autoista, jotka siis tarkennukseksi eivät ole fordeja, pitäis olla lunastettu vähintään Herramme vasen puoli. Oikea on käsittääkseni varattu.

Kun kerran autoista puhutaan niin jokaiselle haastetta haluavalle voin suositella seuraavaa. Osta Peugeot. Ihan oikeasti. Ranskalaisen ihmeen mallin on oltava 205, vain ja ainoastaan siksi että rumempaa ilmestystä ei vaan yksinkertaisesti ole. Kun väriksi valitsee punaisen, varmistaa sen kuulostavan traktorilta ja liimaa perään muutaman älyvapaan tarran ja TADAA, meillä on kopio meikäläisen ensimmäisestä maantieratsusta.

Muistan ikuisesti isäni ilmeen kun hän ylpeänä esitteli tyttärelleen auton jonka oli ostanut 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Muistan myös ikuisesti omani kun ekaa kertaa istuin sen paskakotteron rattiin. Ensimmäinen vikalista oli niin pitkä että en jaksanu lukea sitä kerralla loppuun. Ylipäätänsä sen auton kanssa jokainen päivä oli seikkailu. Pökellä oli harvinaisen vittumainen ja kiero ajatusmaailma. Oli hyviä päiviä jolloin kaikki pelitti. Oli valot ja vaihteet ja pelit ja vehkeet. Ja sitten tuli päiviä jolloin mikään, ei yhtään mikään toimi. Jos sulla on auto joka on näin helkkarin ailahtelevainen, sitä ei kannata parkkeerata mihinkään julkisesti. Ei varsinkaan niinä päivinä kun haluat näyttää hyvältä. Ja kuka 18vuotias ei haluaisi? Vielä kun oot nuori ja nätti. Jos sulla on sen näköinen auto kuin tämä oli, sä haluat, varsinkin niinä päivinä kun oot pukeutunut kusirajamekkoon ja korkeisiin korkoihin ja ylpeänä kävellyt torin poikki ihailevien katseiden saattelemana, vain hypätä siihen huomaamattomasti ja kaasuttaa oikein äkkiä pois. Sä et todellakaan halua huomata et pakki ei toimi, etkä sä halua työntää sitä autoa siitä ruudusta iloisesti pakarat vilkkuen. Se siitä ylpeydestä, jota tunsit hetki sitten. Ainoat tilanteesta nauttivat ovat silloin ne torilla istuvat juopot. Pöke oli mulla kaks pitkää vuotta. Niiden kahden vuoden jälkeen kaikki mikä on tullut Ranskasta on kiinnostanut mua yhtä paljon kuin se mikä tulee mun perseestä yleensä kymmenen aikaan aamulla.